Torvisoolo aamukasteella

Torvisoolo aamukasteella

− Pois epävarmuudesta, kohti luovuuden toteuttamista

 

Tämänkertaisen blogin kirjoittaminen on minulle tumman tomun ravistelua päältäni. Tämä on torvisoolo aamukasteen yhä kimaltaessa nurmella. Tämä on än yy ja tee. Tämä on askel ponnahduslaudalta, jotta pelko jäisi ja minä vihdoinkin tippuisin. Tällä kirjoituksella tahdon todistaa itselleni, että voin jättää epävarmuuteni ja aloittaa tekemisen. Tämä on tsemppibloggaus.

Niin kauan kuin muistan, olen halunnut tehdä asiat oikein. Olen halunnut tehdä asiat ja suorittaa tehtävät, kuten pitääkin tehdä ja toteuttaa. Jos olisin muusikko, käyttäisin aikani nyt miettien sitä, miten tehdä musiikkia, josta ihmiset tykkäävät. Miettisin, millaista on hyvä musiikki, oikeanlainen musiikki. Ja jos olisin kokki, miettisin tällä hetkellä, millaista ruokaa ihmiset haluavat syödä, millaista ruokaa heille tulee tarjota, mitä tässä maailmassa pitää ja on oikein tarjota. Olen niin pitkään halunnut tehdä töitä niin kuin niitä pitää tehdä, ja siksi etsinyt työpaikkaa, jossa jo tiedettäisiin, mitä tässä elämässä pitää tehdä työkseen. Haluan tehdä oikeita töitä ja oikein töitä, jotta olisin hyvä ihminen. Hämärä kuva, mutta silti niin selkeästi tietynlainen, on asetettu minulle siitä, mitä pitää tehdä. Oikeanlaisia, oikeiksi laskettavia töitä ja oikein.

Olen huomannut itsessäni siis epävarmuuden omaa tekemistäni kohtaan, ja tämän vuoksi halun toistaa jotain, mikä varmasti olisi oikein tekemistä. Tämä kai kuuluu normaaliin nuoruusiän epävarmuuteen, minkä pitäisi hälvetä aikuiseksi kasvaessa. Minun aikuiseksi kasvamiseni taas on ilmeisestikin vielä kesken, mutta viime vuoden aikana vauhdittunut uudenlaisen sosiaalisen kotiympäristön, erilaisen kirjallisuuden, johon olen tutustunut, sekä yliopistosta valmistumisen jälkeen ammatillisesti tyhjän päälle tippumisen johdosta.

Epävarmuuteni johtuu siitä että vasta nyt, pikku hiljaa aikuistuessani olen vihdoin oppimassa arvostamaan itseäni, kuten aikuisen tulee itseään osata arvostaa. Vasta pikku hiljaa huomaan, että se mitä minä teen, voikin olla sitä, mitä ihminen voi tehdä. Ehkä se, mitä minä voin tehdä, voikin olla jotain arvokasta juuri siten tehtynä, kuin minusta tässä maailmassa asioita pitää tehdä. Hyvänen aika, piirtäähän Mauri Kunnaskin tuttuja tarinoita koirakuviksi muuttaen, ja kaikki suomalaiset rakastavat häntä! Kunnas vie todellisuuden oman suodattimensa, sydämensä ja sormiensa, läpi näyttäen meille, kuinka hän todellisuuden näkee, ja me rakastamme seurata hänen luovaa työtään. Samoin tekevät muusikot. He soittavat todellisuutensa oman sydämensä kautta ulos, ja me päätämme kuunnella niitä, joiden tahtiin oma sydämemme sykkii.

Pikku hiljaa olen ymmärtämässä, että kun minä teen mitä teen ja miten teen, se on ainoa asia, mitä minun oikeastaan onkaan tässä elämässä ikinä pitänyt tehdä. Minun on oltava minä. Jossain elokuvassa mies tapasi päähenkilön ja sanoi: ”You must be – – ” enkä muista mikä elokuva ja mikä nimi siinä oli, mutta päähenkilö vastasi ”I must”. Ei siis: ”Dr. Livingstone I presume” vaan ”You must be dr. Livingstone koska sinä olet hän!” Ja minun on ihan pakko olla mina ja elää elämäni minuna!

Illalla tätä miettiessäni päässäni alkoi soida Britney Spearsin Overprotected. Sen kertosäe menee näin:

 

”What am I to do with my life?

You will find it out don’t worry.

How Am I supposed to know what’s right?

You just got to do it your way.

I can’t help the way I feel But my life has been so overprotected.”

 

Kyseinen kappale toistaa minulle oman tieni kulkemisen tärkeyttä. Laulun lisäksi huomasin muistelevani sanontaa:

 

”En kadu asioita joita tein, vaan jotka jätin tekemättä.”

 

Näin ovat niin Cher kuin läheiseni minulle kertoneet, ja tätä samaa sanomaa vielä Keskisuomalaisen Kamala Luonto (11.4.-15) seuraavana aamuna lehteä selatessani toitotti. Nämä muistoistani ja ympäristöstä poimimani kulttuuriset mallit yrittävät opettaa minulle jo tässä elämänvaiheessa, mihin pelko ja itsen vähättelyn polku vievät:

 

 

Olen äitipuolena miettinyt, miten äitipuolen tulee käyttäytyä, olen kaverina miettinyt, miten kaverin tulee käyttäytyä, ja omaa yritystoimintaa miettiessäni olen miettinyt, millainen on yritys, joka kannattaa ja pitää perustaa. Mutta en ole miettinyt, millainen minä ihmisenä olen, mitä voin antaa ollessani juuri minä, ja millaisen yrityksen minä haluan perustaa, millainen yritys minun mielestäni minun pitää perustaa. Mitä maailma kaipaa minulta, ja mitä minä voin maailmalle antaa.

Vuonna 2009 olin valmistumassa lukiosta, ja kerroin kotipaikkakunnallani vierailleelle ammatinvalintapsykologille haluavani tulevaisuudessa pelastaa maailman. Hän kehotti minua tällöin lähtemään opiskelemaan sosiologiaa. Ajatukseni lukioikäisestä eivät sikäli ole muuttuneet: Jo silloin näin sosiaalisen köyhyyden yhteiskuntamme uhaksi, ja liikunnan yhdeksi pelastuskeinoksi − Olihan se pelastanut minutkin.

Nyt, vuonna 2015, olen käynyt maisterin oppimispolun loppuun, ja minulla pitäisi olla kuva siitä, mitkä ovat ne toimet, joilla lähteä pelastamaan maailmaa. Minun ei enää pidä etsiä lupaa, eikä ehkä pidä enää etsiä keinojakaan. Ehkä juuri nyt on se hetki, kun minun pitää jo toteuttaa näkemystäni yhteiskunnan hyväksi tehtävästä työstä. Ehkä minulla on jo oma maailmanpelastus-mahdollisuus edessäni, ja minun on vain alettava toteuttaa sitä.

 

 

Enää ei pidä etsiä työpaikkaa tai hakea lupaa tehdä ja olla minä. Vaan alkaa tehdä sitä työtä, johon kouluttauduinkin!

Sitten, hirmuisen itsevarmuuden ja itsekirkastumisen jälkeen, valosokeuden mustasta pisteestä pomppii peikot esiin, jotka kuiskivat tekosyitä olla samassa paikassa kuin aina ennenkin. Ne huutavat muutospelkoa ja kilisyttävät näkymättömiä kahleita jaloissani. Ne upottavat minut polvia myöten mutaan ja verhoavat metsäaukion hämärään, ja vielä tukkivat suuni märillä viimesyksyn lehdillä. Siinä minä seison ja mietin mudan vilustuttaessa sääriäni, kuinka kohta olen äitiyslomalla eikä aikaa jää muille kuin perheen pikkuapinoille. Enkä tahdo yrittää jotta epäonnistuisin, enkä ehkä sittenkään kykenisi tarjoamaan ihmisille mitään uutta saati mitä he tarvitsevat. Enkä tahdo myydä mitään huonoa. En ole vielä niin hyvä, en arvokas. Voisinko sittenkään mitenkään ensin tehdä pieniä töitä muiden alaisuudessa viisikymmentä vuotta ja oppia siten hyväksi ja tekemään oikeat asiat oikein. . .

Mutta risuisen lehvästön läpi paistaa aurinko. Minä voin tehdä koko ajan vähän, epäonnistua ja oppia. Enkä minä aloita tyhjän päältä. Olenhan jo aloittanut lukiossa ja yliopistossa tällä polulla, ja jatkanut sitä Aika-ajolla. Minun ei tarvitse aloittaa enää mitään, vaan ainoastaan avata silmäni sille polulle, missä jo kuljen. Pää pystyssä jatkaa polulla kulkemista. Tehdä sitä työtä, mitä jo teen. Näin ajateltuna se ei enää kuulostakaan niin pelottavalta. Oikeastaan ainoa, mitä tarvitsen, on oman pienen työpanokseni, oman luovuuteni ja oman itseni arvostaminen.

Mitä minulle on työ? Täydellisimmillään se on oman luovuuteni toteuttamista yhteisön hyväksi. Kun työ määritellään ja ymmärretään näin, ei ole väärin sanoa, että haluan työni olevan minulle elämä. Olen ikuisesti ja alati kiitollinen isälleni, joka näyttää minulle esimerkkiä tästä, ketterästä ja innostavasta, yhteisöä hyödyttävästä elämäntyöpanoksesta. Ketä muita työn kentällä minulla on johtamassa tietä innoituksen valona ja puskemassa ylöspäin jo rakennettuna kalliona? Minulla on Hellsten ja Pesola. He näyttävät tietä ja polkevat risukkoa minun helpommaksi juosta perässä.

Ja ketkä ovat Hellsten ja Pesola? Kerron siitä seuraavalla viikolla.

 

 

nyt.