Ensimmäinen täysmatkani: Ironman Barcelona

Ensimmäinen täysmatkani: Ironman Barcelona

”Uskon että Ironmanin päihität kuin vettä vaan”, luki 10-vuotiaan poikani antamassa äitienpäiväkortissa toukokuussa. Kuinka oikeassa hän olikaan 🙂

Miten päädyin ensimmäiselle triathlonin täysmatkalle Barcelonaan Calellan auringon alle?

Triathlon-harrastusta on takana hieman alle 3 vuotta. Vuoden 2014 alussa aloin opettelemaan vapaauintia nollasta, samalla ajattelin ”no pyöräillä nyt osaa kaikki” 🙂 ja juoksua olin jo harrastanut omaksi ilokseni muutaman vuoden. Ensimmäisen triathlon-kesän tavoitteeksi asetin perusmatkan suorittamisen Kuopiossa ja sehän toteutui. Seuraavana kesänä 2015 teinkin sitten intopiukeana ensimmäisen puolimatkan Joroisilla, ja toisenkin samana kesänä Tahkolla voitettuani osallistumisen kilpailusta 🙂

Jo ennen ensimmäistä puolimatkaa ajatuksissa siinsi ensimmäinen täysmatka syksyllä 2016. Se tuntui minulle sopivalta aikataululta. Myönnettäköön että aikatauluun vaikutti se, että täytän tänä vuonna 40 vuotta ja ajattelin antaa itselleni lahjaksi Ironman-tittelin 😉 . Ajatuksissani oli, että katsotaan nyt läpi nämä kaikki triathlonin matkat: sprintti-, perus-, puoli- ja täysmatka, ja katsotaan sitten mistä tykkään eniten 🙂

En kuitenkaan halunnut missään nimessä lähteä täysmatkalle mitenkään soitellen sotaan, vaan valmistautua niin hyvin kuin mahdollista, jotta pääsen hyvillä fiiliksillä maaliin. Aloin siis etsiskellä valmentajaa tähän projektiini jo kesällä 2015. Kaikkien käänteiden jälkeen sain valmentajakseni ammattilaistriathlonisti Darby Thomasin, jonka ohjauksessa aloin harjoittelemaan n. syyskuun puolivälistä 2015. Barcelona valikoitui ensimmäiseksi täysmatkan kohteeksi muutamista syistä: reitti on ”flat and fast”, matkustus ja yöpyminen on melko edullista, ja halusin ehdottomasti suorittaa ensimmäisen täysmatkani Ironmanilla, missä on ”markkinameininkiä”, tuntui että maratonin juokseminen täysmatkan ”loppuverryttelyksi” saattaisi olla siellä aika paljon helpompaa 🙂 . Ennen täysmatkaa en ollut juossut maratonia, joten kaikki apu siihenkin olisi varmasti tarpeen.

Näillä taustoilla siis treenaamaan kohti kolmatta triathlon-kesääni 2016 ja ensimmäistä täysmatkaa. Kesän aikana tein yhden sprinttimatkan Vanajanlinnassa, perusmatkan Vierumäellä, puolimatkat Joroisilla ja Turussa. Hieno kesä se olikin! Treenit olivat sujuneet hyvin talven ja kevään aikana ja parantelin kaikkien matkojen ennätyksiäni kesän aikana, joten fiilikset olivat hyvät ensimmäisen täysmatkan lähestyessä. Erityisesti pyöräily kehittyi huimasti kesän aikana ja ihmetellessäni asiaa valmentajalleni hän totesi: ”Training does help 🙂 ” – nojuu, näinhän se taitaa olla 😀 . Ja mikä parasta, olin terveenä koko kesän ja pääsin kaikkiin startteihin mihin suunnittelinkin osallistuvani! Ei mitenkään itsestäänselvyys tämäkään 🙂

Myös viimeiset pidemmät harjoitukset kohti Barcelonaa sujuivat hyvin, joten olo oli luottavainen, että mikäli vain ei tule jotain force majeure -ongelmia pyörän kanssa, niin Ironman-tittelin saavuttaminen on aivan mahdollista. Hieman oli kovimmilla treeniviikoilla kylläkin haasteita jalkojen kanssa, ja siinä jos jossain oli apua siitä että oli valmentaja ”järjen äänenä” patistamassa lääkäriin, ja pienen juoksutauon ja lääkekuurin avulla jalka tulikin onneksi kuntoon eikä aiheuttanut mitään ongelmia kisapäivänä.

Matkustin Barcelonan Calellaan seurakaverini Jaakon kanssa keskiviikkona, kisan startatessa sunnuntai-aamuna. Minulle tämä aikataulu oli hyvä, koska ehdin todella irrottautua töistä ja rentoutua ennen suurta päivää. Kaikki valmistelut sai tehtyä kiireettömästi fiilisten vaihdellessa innostuksesta jännitykseen (vai pakokauhuun 😀 ) ja kisapäivän aamun kummalliseen tyyneyteen 🙂 .

 

Siellä siis lopulta seisoin Välimeren rannalla n. kello kahdeksan sunnuntai-aamuna 2.10.2016, aurinko oli noussut hetkeä aiemmin ja meri näytti kertakaikkisen upealta. Olo oli tosiaan kummallisen rauhallinen, jännitti vähemmän kuin yhteenkään kotimaan kisaan startatessa! Kyllä siinä pientä jännitystä taisi olla kuitenkin ilmassa, koska hukkasin märkkäriä pukiessani geelin, jonka olin ajatellut ottaa ennen starttia. Harmittelin asiaa hetken mutta sitten totesin ettei tämä Ironman yhteen geeliin kaadu 🙂 . Juttelin uintikarsinassa toisen suomalaisen starttaajan kanssa ja se oli kivaa jakaa fiiliksiä ennen päivän koitosta. Uintikarsinaan siirtymisen jälkeen kesti n. 35 minuuttia että pääsin itse liikkeelle. Fiilis mereen juostessani oli aivan mahtava 🙂

Minulle on aika tyypillistä että uinnin alussa tulee pieniä paniikin tunteita ja niin kävi nytkin. En siitä hätkähtänyt vaan tiesin että kohta hyvä rytmi löytyy ja niin kävikin, n. 200m uituani olin jo rauhallisessa matkamoodissa ja tunnelma oli mainio. Vesi oli lämmintä (+22 astetta) ja suolaista ja kelluttavaa. Rolling start teki sen että tilaa oli hyvin ja missään vaiheessa ei oikeastaan ollut mitään ruuhkaa. Parin kilometrin jälkeen oli houkutus katsoa kelloa mutta en sitten katsonut kuitenkaan 🙂 vaan uin vaan eteenpäin. Kahden kilometrin kohdalla alkoi myös tuntui että märkäpuku hiertää kaulaan, iho alkoi mennä rikki. Ajattelin että täytyy olla suolavedestä johtuvaa…koko kesänä ei ole Suomessa hiertänyt uidessa. Ensi kerralla ehkä muistan laittaa suojavoidetta 😉

Uinti meni kokonaisuutena erittäin rennosti ja kevyesti. Ajattelin että päivästä on tulossa melko pitkä, joten turha ryntäillä tässä vaiheessa. Rantauduin hyvissä voimissa ja fiiliksissä ja katsoin kellosta että uintiin oli mennyt n. 1:12. Aika hyvin, koska valmentajalle arvioin että jonnekin 1:10-1:15 väliin se varmaankin osuu 🙂

Uinnista rantautuessa oli pienen pienet suihkut joiden läpi juostiin…yritin tähtäillä niihin kaulaani, jota kirveli märkäpuvun hankauksesta. Ei se oikein onnistunut kun suihkut olivat niin pieniä, mutta onneksi asia ei päivän aikana haitannut.

Sitten vain vaihtoteltan kautta pyörälle ja ajamaan. Olin päättänyt ottaa pyöräilyn alun ja lopun kaupunkireitit (3km suuntaansa) erittäin rauhallisesti mummotyyliin…ettei vaan satu mitään. Turun kisassa kaatuminen jätti jälkeensä pienen pelon siitä että huonolla tuurilla matka voi vaikka tyssätä heti alkuunsa. Ennen kun ehdin edes pyörän päälle näin yhden miehen kaatuvan n. 20m päässä minusta. Meno oli vähän villiä…vinkkinä vaan kaikille isoon kisaan lähteville että pyöräilyyn lähtö kannattaa kyllä ottaa todella rauhallisesti, se oman ennätyksen tekeminen tuskin on kiinni siitä että katsoo että pääsee kunnialla liikkeelle eikä myöskään kiilaa toisia siinä heti alkumetreillä. Lähdin rauhassa liikkeelle ja siirtymä maantielle meni rauhallisesti.

Pyöräilyn alku oli kyllä minusta hieman pelottava, paljon kisaajia paikoitellen ahtaalla reitillä. Argentonan nousun jälkeen tilanne alkoi helpottaa, alkoi tulla enemmän tilaa pyöräillä. Otin aika kevyesti, myötätuulessa matka taittui kuitenkin nopeasti. Kisaajia oli niin paljon edellä etten nähnyt järkeväksi lähteä tykittämään ohi kaikista…ajattelin että matkaa on vielä jäljellä niin säästetään nyt voimia, siitä on varmasti apua sitten juoksussa. Tärkeintä oli vain pitäytyä energiansaantisuunnitelmassa ja siinä se aika kuluikin melko rattoisasti siitä huolehtien. Ensimmäisellä kierroksella tosin vastatuuli alkoi jotenkin puuduttamaan Calellaan päin palatessa, ja mielessä kävi että ”voiskos tää olla vaan puolimatka 😀 että kohta pääsis jo juoksemaan?” No ei vissiin 🙂 vielä oli pyöräilyä jäljellä ainakin 3,5 tuntia.

Kerran jouduin tekemään vessapysähdyksen pyöräilyssä, juotua tuli siis vähintäänkin riittävästi. Oli jo hieman kupla otsassa ennen kuin viimein tuli helpottava huoltopiste 😀 . Vaihdoin siinä muutaman sanan erään herrasmiehen kanssa hänen sanoessa ”When you got to go, you got to go!”. Täytin samalla huoltopisteellä myös juomapulloni.. Näin kyllä kun keskivauhti tippui taukoni ansiosta, että huolestuukohan joku jo Suomen päässä seuratessa, että onko käynyt jotain 🙂 . No, erittäin hyvällä fiiliksellä toiselle 90km lenkille. Enää toinen lenkki! 😀

Pikku hiljaa aloin piristyäkin pyöräilemään, ehkä se johtui siitä että tilaa oli paremmin kun kiireisimmät olivat jo menneet 😉 . 4,5 tuntia pyöräiltyäni ajattelin että tämä on maailman paras harrastus 😀 …ja että minusta on tainnut tulla pitkän matkan triathlonisti kun fiilis vaan alkaa nousta eikä hyytymisestä ole tietoakaan. 5 tunnin kohdalla mielessä kävi että on minulla vaan maailman paras valmentaja, kun on saanut minut tällaiseen pyöräilykuntoon…oli vain niin hieno fiilis tulla toista kertaa viimeiseltä kääntöpaikalta Montgatista kohti Calellaa. Vauhdinjako tuntui onnistuneen todella hyvin, koska en tuntenut mitään hyytymistä pyöräilyn lopussa vaan koin että kilometrit 140-180 olivat kaikista energisimmät ja wattidatakin kisan jälkeen tutkittuna kertoo samaa että kovempaa tultiin silloin 🙂

Lopun kaupunkipätkä taas mummotyyliin ja ehjänä vaihtoon, jee jee 🙂 . Aika hieno fiilis  lähteä juoksemaan! Juoksu tuntui rennolta ja oli hauskaa nähdä tuttuja kannustamassa heti juoksureitin alussa. Matka lähti etenemään hienosti, tuntui kyllä kuumalta ja viilentelin itseäni jokaisella huoltopisteellä yhdellä tai kahdella vesipullolla. Se kyllä auttoi hyvin, vaikkakin kengät ja sukat olivat sitten aivan märkänä josta seurauksena tuli rakkoja jalkoihin, mutta se oli pienempi paha kun kropan ylikuumentuminen.

Huoltopisteitä oli tiheästi, ja vaikka olin kantanut omia geelejä taskussa aika pitkään, heitin ne lopulta pois sieltä kun huomasin että huoltopöydät kyllä notkuvat tarjottavia. Urkkajuoma alkoi hieman tökkiä mutta kokis maistui loistavalta 🙂 . Sitä tulikin sitten juotua….juoksuosuudellakin kävin tyhjentelemässä rakkoa pari kertaa, ja taas mietin että tukijoukot Suomessa ehkä luulevat että olen hyytymässä kun ajat tippuu 😉 . Mutta ei, minähän olin hyvissä voimissa ja matka jatkui yllättävän mukavasti. Puolimaratonin kohdalla oikean jalan varpaat ja jalkapohja alkoivat kramppaamaan. Otin sitten taskussani olleen suolatabletin ja geeliä ja juotavaa juomapisteeltä, ja ei siitä sitten lopulta ongelmia aiheutunut. En kyllä yrittänytkään lisätä vauhtia, vaan ajattelin että varminta on jatkaa suunnilleen samaa hölkkää vaan kohti maalia, maaliinpääsy oli kuitenkin se ehdoton tavoite, aika jossa se tapahtuu on sinänsä toissijaista. Paljon näkyi kävelijöitä ja aina kun näin jonkun oksentelevan tien reunassa, olin todella tyytyväinen omaan etenemisvauhtiini ja hyvään vointiini.

 

N. 15km ennen maalia aloin laskeskelemaan että mihin loppuaikaan mahdollisesti päätyisin. Tähän asti olin mennyt fiiliksellä eteenpäin enkä miettinyt kauanko matkaan menee. Sykemittarikaan ei jostain syystä näyttänyt sykkeitä koko päivänä, ilmeisesti ei tykännyt uinnista suolavedessä. Laskelmieni mukaan saattaisin alittaa 12 tuntia, jota olin pitänyt kyllä mahdollisena mutta melko lailla optimisuorituksena 🙂 . Ja aika optimaalisestihan päivä oli sujunutkin! Jos suurimmat haasteet ovat 4 vessakäyntiä 12 tunnin aikana ja lievät krampit toisen jalan varpaissa, katsoisin että päivä on mennyt hyvin 🙂

Mietin millaista on kääntyä viimeistä kertaa 13,5km juoksukierrokselle…no, ei se sen kummempaa ollut kuin aikaisemmatkaan kierrokset. Missään vaiheessa ei tuntunut houkutusta alkaa kävelemään. Kävelin kyllä kaikki juomapisteet kokista hörppiessäni, muuten hölköttelin koko maratonin. Se tuntui aika uskomattomalta 🙂 koska juoksu on heikoin lajini enkä ole koskaan juossut aiemmin yli 25km kerralla. Lähinnä ajattelin että kävellen matka olisi TOSI pitkä! En oikein meinannut uskoa todeksi sitä että kun kilometrikyltit etenivät, 31km….35km…siellä minä, kolmen lapsen kohta nelikymppinen äiti vaan hölkkäilin ensimmäistä maratoniani triathlonin täysmatkan päätteeksi! Aloin miettimään sitä nuorimman poikani äitienpäiväkorttia…ei, se ei ollut hyvä ajatus 🙂 koska kyyneleet pyrkivät esiin liikutuksesta. Nyt ei ole oikea aika alkaa itkemään 😀 . Mietin sitten sen sijaan kaikkia, jotka ehkä seuraavat suoritustani koti-Suomessa. Ja päädyin aika pitkään listaan mielessäni, ja se tuntui hienolta! Kivaa olla oman elämänsä urheilusankari 😀

Seurailin kelloa ja totesin että kyllä se 12 tuntia alittuu kun vain hölkkäilen samaa vauhtia maaliin. Fiilis oli todella hieno kaartaa maalisuoralle, pääsin maaliin ja vielä niin hyvävointisena etten ollut uskoa sitä todeksi! Vuoden treenit palkittiin ihan parhaalla mahdollisella tavalla!

Hotellimme sijaitsi aivan maalialueen lähellä, joten suuntasin sinne suihkuun ja palasin takaisin alueelle nauttimaan tarjoiluista. Ruokakin maistui heti ja fiilis oli aivan katossa muiden teräsmiesten kanssa jutellessa 🙂

Palkinto vuoden treeneistä 🙂

Kotiin matkustin pari päivää myöhemmin ja tarkastelin sitten mennyttä vuotta treenituntien suhteen. Kyllähän sieltä taitaa selitys löytyä sille miten ensimmäinen täysmatkani oli näin onnistunut. Treenattua tuli syyskuu 2015 – syyskuu 2016 välillä yhteensä melko tarkalleen 600 tuntia 🙂 . Itse on tarvinnut ”vain” toteuttaa treenit, kun valmentaja on ne valmiiksi suunnitellut. Ja vielä kisaan valmistautuminen meni aivan nappiin, niin taisi osua se minun vuoteni paras kunto juuri suunniteltuun vuoden kohokohtaan Calellan rantamaisemiin. Iso kiitos tästä matkasta valmentajalle ja nyt sitten suunnittelemaan mitä seuraavaksi 🙂

Booking.com