Synnytys urheilusuorituksena

Synnytys urheilusuorituksena

Tässä blogi-kirjoituksessa puhun raskaana olevana naisena synnyttämisen odottamisesta. Käyn läpi, miten koen että synnytys minulle kulttuurissamme esitetään, ja kerron, miten itse haluan synnyttämiseen suhtautua, miten siihen valmistautua.

Olen ensimmäistä kertaa elämässäni puoli vuotta raskaana. Kaukana ovat vielä synnytys ja sen tuomat kivut. Joka keskiviikko luen neuvolasta saamaani kirjaa ja seuraan sitäkin kautta, mitä sikiölle kuuluu. Vielä kirja tahi muu asiantuntijataho ei ole ehtinyt kertoa minulle paljoakaan synnytyksestä. Sen sijaan olen saanut aimo annoksen kauhukuvia synnytyksestä muita reittejä. Ajatukset, miten suhtautua synnyttämiseen kulkevat suusta korvaan, lehdestä mieleen ja televisiosta aivoihin. Näin ympäröivä kulttuurimme välittää meille malleja, mitä synnytyksestäkin tulee ajatella. Aiemmin mallit kulkivat ehkä pääasiassa äidiltä tyttärille, mutta itse koen saavani ennakkotietoja hyvin paljon television viihdeohjelmista.

Katsoin tässä eräänä iltana elokuvaa, jonka sivuosassa oli raskaana oleva nainen, pääosaa esittävän miehen vaimo. Elokuvan loppupuolella tämä nainen pääsi synnyttämään. Elokuva näytti minulle kirkkain värein ja kovin äänin, millainen synnytystilanne tulee olemaan. Se oli elokuville ymmärtääkseni hyvin tavanomainen tapa kuvailla synnytystä, ja samalla erittäin epämiellyttävä minulle katsoa. Kohtaus meni seuraavasti: Hikinen ja kärsivä, huutava ja itkevä vaalea kaunokainen kouristeli ensin kotonaan sängyssä, minkä jälkeen kouristelu jatkui sairaalan sinisellä pedillä. Nainen huusi tuskaisena sankari-miestään paikalle, joka ei ehtinyt synnytyspedin viereen taisteluiltaan. Nainen itki ja kouristeli hiukset märkinä suortuvina, mutta meikki kunnossa, kääntyili ja vaikeroi avunpyyntöjä ja hoki miehensä nimeä.

Tällainenko on elämän suurin ja ihmeellisin tapahtuma? Karmiva kärsimys ja uhrina makaaminen, kouristelu vailla mahdollisuutta tehdä muuta kuin itkeä. Ainakin tämä palanen mediaa teki parhaansa uskotellakseen minulle niin.

Alkuraskauden ajan jaoin kulttuurissamme vallitsevan synnytyksen pelon. ”Älä kerro, en halua kuulla. Eikun kerro sittenkin. Kauheaa, kamalaa, se sattuu varmasti, pelottaa. Älä kerro yksityiskohtia. Kerro sittenkin.” Kauniissa ja helpossa keskiraskaudessa valitsin kuitenkin vihdoin ajatella synnyttämisestä toisin. Apua neutraalimpaan suhtautumiseen sain juttelemalla läheisteni kanssa. Heiltä sain kuulla todellisia kertomuksia synnytystilanteen kulusta ilman elokuvien dramaattisuutta. Minulla nyt kuitenkin on vauva mahassa ja se tulee sieltä ulos. Sille on rakennettu koti ja reitti kehostani pois, ja miljardit ja taas miljardit elävät olennot ovat tuota reittiä pitkin ulos tulleet. Siellä on reikä ihan syystä.

Totta kai synnyttäminen sattuu. En epäile sitä. Mutta että kiemurtelen selälläni avuttomana, mieheni apua vaikeroiden − Sitä en tohdi uskotella itselleni. Tahdon nähdä ja tällä hetkellä valitsen nähdä, synnytyksen urheilusuorituksena.

Kuvittele pisin matka, minkä olet koskaan taittanut. Oliko se ehkä marathon? Pyörällä, puolikas, hiihtäen tai kävellen? Kuvittele sitäkin pidempi matka. Kuvittele tekeväsi elämäsi kaikkein pisin matka, pidempi ja raskaampi, mitä ikinä olet kulkenutkaan. Kuvittele se ruumiillinen väsymys ja mielen vahvuuden vaatimus. Sen jälkeen kuvittele vaatimus, että teet sen ryömien. Ja ahtaassa, ja pimeässä. Vailla tovereita, kannustajia tai tietoa määränpään saavuttamisesta. Ja vielä hengittämättä. Tällaisen matkan minun pieni poikani tulee tekemään heinäkuussa. Syntymämaratonin, jollaista ei ihminen koe toista. Mutta ei hätää − Sellaisen sinäkin teit syntyessäsi maailmaan ja selvisit siitä.

Itse en ole juossut maratonia, mutta olen ollut kahtena vuonna Finlandia Marathonilla auttelemassa. Olen päivää ennen tapahtumaa ollut pussittamassa palkintopusseja maaliintulijoille. Tapahtuma-aamuna aikaisin olen sitten järjestellyt pokaaleja jakojärjestykseen ennen kisojen alkamista. Tapahtuman aikana olen lisännyt vessapaperia vessoihin ja ojentanut juotavaa hikisille väsyneille maaliintulijoille, ja vielä lopuksi olen ojentanut palkintoja voittajille ja auttanut loppusiivouksessa. Pitkän päivän päätteeksi oloni on ollut kuin itsekin maratonin suorittaneella.

Juuri noin minä tahdon synnytykseenkin suhtautua. Näin minä tahdon sen kokea. Valmiiksi ei synnytystä voi suunnitella, ja mitä vain voi tapahtua sinä aikana, kun sikiö kulkee tiensä loppuun vauvaksi. Ei sitä voi valmiiksi suunnitella, mutta näin siihen voi suhtautua.

Synnytysmaratonin esivalmisteluina olen harjoittanut lantionpohjalihaksiani ja pitänyt yleiskunnostani huolta. Näitä harjoituksia jatkan tietysti synnytyksen alkuun saakka. Ruokin pientä maratoonaria ja vahvistan hänen sydäntään pitämällä huolta omastani. Kisapäivän koittaessa otan mukaani Haydn:iä ja Mozartia. Kuulin, että voin olla polviseisonnassa synnytyksen ajan, jolloin pääsen liikuttamaan lantiotani ja tekemään näin maraton-reitistä helpomman pikkuiselle. Ja tietenkin aion ponnistaa luvan saatuani ja auttaa pienen ihmisen sen hetkisessä tai ehkä ikiaikaisesti suurimmassa urheilusuorituksessa. Maaliin poika saapuu voittajana, ja lopulta saan palkita hänet maidolla, halein ja suudelmin. Rakkaudella, joka kestää tuhat ja taas tuhat vuotta.

Kuten Finlandia Marathonillakin, aion olla synnytysmaratonissa auttelija, esivalmistelija ja jopa itse reitti, ja lopulta palkintojen jakaja ja voittaja itsekin. Näin minä ajattelin synnyttää. Mennään pari kuukautta eteenpäin niin tiedetään, mitä synnytystilanteessa todella tapahtui. Synnytystilanteesta kuitenkin näin ajatellessani en käperry pelkoon, vaan ilolla ja huolella valmistaudun auttamaan poikaani näyttämään meille naamansa. Se on juhlapäivä. Se on syntymäpäivä.

Booking.com