Yksi suuri perhe
Yksi suuri perhe
Ennen kuin puhun kehollisuudesta uudestaan, käytän muutaman blogin pohtien maailmaa, jossa elämme. Meidän kehomme voivat todellistua, kehollistua vain siinä kulttuurissa, jossa ne saavat toimia. Se, millainen maailmamme on, miten sen näemme, vaikuttaa siihen, miten voimme kehollistua. Tämänkertainen blogi kertoo kolmen koon ja kahden ässän maailmasta, minun näkökulmastani siitä, millaisessa maailmassa elämme.
Luin eräänä iltana pienen hetken Raphael Kellmanin teosta Matrix − kabbalan parantava voima. Kellman tykkää puhua opettavaisten tarinoiden kautta, joita hän poimii eri kirjoista. Tänä iltana lukemani tarina oli erityisen kaunis. Lyhennän sen tähän:
Jacob oli köyhä mies, joka halusi rikastua. Eräänä päivänä hän lähti pyytämään rabbilta siunausta, minkä avulla rikastuisi. Rabbi mietti hetken ja antoi kaksi kultakolikkoa sanoen: ”Huomenna saat siunaukseni, jos niin haluat, kunhan tänään ostat hienointa ruokaa ja syöt sen itse, antamatta muruakaan perheellesi.” Jacob lupasi tehdä näin ja maistoi jo ankan huulillaan. Illalla juhla-aterian äärellä Jacob huomasi vaimonsa ja lapsensa, jotka syvin silmin ja kuopalle painunein poskin nälkäisinä katsoivat häntä, ja yhtäkkiä juhlasta tuli Jacobille silkkaa kidutusta. Hän tahtoi jakaa ateriansa, mutta rabbi oli sen kieltänyt. Seuraavana aamuna Jacob palasi rabbin luo vihaisena huutaen: ”Miksi pyysit minua tekemään niin hirveän teon?” Rabbi vastasi: ”Sinä ja perheesi ette ole ainoat köyhät tässä kaupungissa. Vieläkö haluat saada siunauksen, vaikka tiedät, että kun sinä ja perheesi nautitte runsaita antimia, niin monet muut kärsivät nälkää?”
Tiedättekö, mitä Jacob vastasi? Toivon, että katsotte ympärillenne ja pohditte, mitä nykypäivän Jaakopit ovat vastanneet. Mitä rikkauksia havitelleet ovat tehneet. Hallitus leikkasi lapsilisiä ja lapsilta viedään koulut. Jyväskylässä lukioiden määrää vähennetään, niin etteivät kaikki halukkaat pääse enää sisään. Vesijohtoverkostot rapistuvat, ihmiset työskentelevät hometaloissa, osa suomalaisista on kodittomina ja osa näkee nälkää. Mitä rikkauksia havitelleet ovatkaan tehneet? Mitä he ovat vastanneet? Mistä he ovat vastanneet?
”En halua!” sanoi Jacob, ”Pidä siunauksesi. Jos vauraus on tällaista, en halua sitä.” Sen päivän jälkeen Jacobin onni kääntyi ja pian hänestä tuli varakas mies, vaikka hän ei siihen pyrkinytkään. Mutta koskaan enää hän ei syönyt kotona. Sen sijaan hän antoi runsaita lahjoituksia kaupungin köyhien ruokalalle, ja siellä hän myös söi joka päivä köyhien kanssa.
Mikä sitten oli ratkaiseva asia, minkä Jacob teki toisin kuin nyky-Suomen Jaakopit? Viime kesänä tutustuin itselleni uudenlaiseen tapaan ajatella lukiessani Emmanuelin kirjan sekä Neale Donald Walschia. Nämä osaltaan saivat minut näkemään vastauksen Jacobin ja Jaakoppien ajattelutavoissa pesivään eroon: Kertomuksen Jacob kykeni näkemään koko kaupungin perheenään.
Tunnumme elävän kolmen K:n maailmassa: kyräily, kateus ja kilpailu. Aikakauttamme leimaa myös kaksi äSSää: säästäminen ja suorittaminen. Omasta edusta on pidettävä huolta, sillä kuten töitäkään, hyvinvointia ei riitä enää kaikille. Mikä on toiselle, on toiselta pois. Koulu, työ, harrastus ja perhe suoritetaan nopeasti ja tehokkaasti, kuin alta pois, jonkin tärkeämmän tieltä ja aina kiireellä uudestaan. Hyvinvointi on laskettavissa pankkitilillä lepäävistä numeroista, ja se ken voi, haalikoon niitä lisää, ja antakoon korkeintaan lähimmälle perheenjäsenelle, ei sille tuhlailevalle tai sille, jolla on jo tarpeeksi ja ahneuksissaan haluaa sinulta lisää.
Kuka sitten tässä maailmassa pitää heikoimmista huolta? Se on Herra Vero, jonka maksukykyä lisätään ottamalla röyhkeimmiltä: lapsiperheiltä ja opiskelijoilta. Hehän niitä tuhlaavatkin. Vai?
Jos näkisimme koko maailman perheenämme, tai edes koko Suomen, meillä olisi mahdollisuus hyvään. Jos vain uskaltaisimme katsoa vimmaan pyörivästä suorituspyörästä ulos.
Suoritusyhteiskunnan tiivis kohina sulkee alleen ihmisen mahdollisuuden olla perheenjäsen toiselle, sillä toinen ihminen näytetään itselle kilpailijana. Vieressä istuva opiskelija on pahin vihollinen, sillä hän saattaa varastaa työpaikan, jonne sinä olet hakemassa. Pelkääkö opettaja opettavansa oppilaan itsensä syrjäyttäjäksi? Ilmainen ämpäri on saatava vaikka pieni tyttö seinään litistämällä ja laivaan on ehdittävä aina ennen muita. Kilpailu-asetelma on läsnä jo alakoulun aloituspaikoissa ja jatkuu pitkälle työelämään. Meidät asetetaan vastakkain, aseistetaan koulutuksella, asunnolla tai rahalla, ja vain harvat voivat voittaa ihmisarvoisen elämän. Vaikka tuntuu, että tässä yhteiskunnassa tosiasiallisesti kaikki ovat vain häviäjiä. Onko raha tai pääomakaan voittaja − ei se kai kykene voitostaan nauttimaan.
Säästämisen yhteiskunnassa on tarkkaan laskettava, riittääkö rakkautta eli rahaa toiselle annettavaksi. Emme ole perheenjäseniä, vaan tulosvastuullisia tuotantoyksikköjä. Tiukkana aikana kaiken annossa säästellään: Töitäkään ei haluta antaa kaikille, vaan pihdataan tekemättöminä. Säästämisen ja suorittamisen yhteiskunta elää rahan logiikalla, ja koska tämä logiikka on opetettu päiväkodin säästöahdingosta asti, se tuntuu meistä alkuperäiseltä logiikalta, ja siksi järjettömyydestään huolimatta niin järkevältä. Tietyllä laskukaavalla laskettuna lähikoulujen lakkauttaminen tuo voittoa, joten tutkimustiedosta huolimatta lähikoulut lakkautetaan. Säästö on saatu aikaan, raha on voittanut.
Jatkan vääristyneen logiikan pohdintaa seuraavassa blogissa.
