Raskauden muuttama kehollisuus

Raskauden muuttama kehollisuus

Pohdin tässä blogissa, miten raskauden tuomat muutokset vaikuttavat minun kehollistumiseeni  maailmassa.

Pari sanaa ensin kehollisuudesta ennen sen muuttumisesta puhumista. Tutkijana minun on ajateltava, ettei ole hyvää tai pahaa kehollisuutta. On vain monimuotoisesti esiintyvää kehollisuutta, erilaisia kehollisuuksia. Esimerkiksi saattaa löytyä lapsen, aikuisen ja vanhuksen, tai eri ammattiluokkien keholle mahdollistuvia tapoja olla kehollinen olento arjessa. Näiden erilaisten kehollistumien tunnistaminen ja luokitteleminen ovat tutkijan ensimmäinen tehtävä. Sen jälkeen vasta kuvaan voi tulla suositukset ja arvotukset hyvään tai toivottavaan kehollisuuteen, eikä tämä välttämättä ole enää tutkijan tehtävä.

Olen kuitenkin joskus ajatellut itseäni myös vähäisen liikunnan tutkijana tai ’kehollistajana’. Näihin termeihin sisältyy ajatus siitä, että kehollistuisimme liian vähäisesti arjessamme.  Tätähän meille myös median tasolla rummutetaan. Mediassa tosin vähäinen kehollisuus puetaan useimmiten liian paljoksi istumiseksi, mikä tuntuukin olevan helpoin tapa kuvailla vallitsevaa vähäisen liikkumisen kulttuuria. Kun itse katson kehollisuutta, ja etenkin omaa kehollistumistani, näen sen saman jaetun huolen läpi liian vähäisestä kehollistumisesta.

Raskausaikana kehoni on kokenut nopean muutoksen vireästä varovaiseksi. Kehollisuuteni, eli kehoni toteuttamat rutiinit päivän aikana, ovat kokeneet ison muutoksen. Välillä tuntuu, että päiväni jäsentyykin vain kehoni toimintojen ympärille, kun alituiseen pitää syödä, pissiä ja levätä. Kaikki muu toiminta näyttäytyy ylimääräisenä ja on ajoitettava siten, että ehdin syödä, pissiä ja levätä oikeaan aikaan. Jos en saa ruokaa parin tunnin välein, minusta tulee kiukkuinen ja itkuinen, ja iltakuudelta olen jo väsynyt ja kahdeksalta menen nukkumaan.

Ajallisen vankilan lisäksi kehoani määrittää välimatkojen supistuminen. Sitä mukaa kuin maha kasvaa, minulle mahdollinen kävelymatka lyhenee. Matkoista tulee liian väsyttäviä kävellä ja niihin kuluu liian paljon aikaa.

 

Aiemmin kävelin mielelläni kirjastolle, kaverin luokse ja kauppaan, ja illalla vielä koiran kanssa lenkillä jos tarvitsi. Nyt en voi kävellä kuin lähimmälle yliopiston laitokselle, 1,5 kilometriä, ja monen tunnin lepäämisen jälkeen takaisin kotiin. Sitten on levättävä pitkään, ja ehkä jaksan illalla kävellä tai käydä ampumassa jousella. Mennyttä ovat raskaat ja vaaralliset lajit. Enää en boulderoi, en potki palloa, en juokse, hypi tai uikaan. Pari kertaa viikossa pyrin tekemään raskaana oleville suunnatun jumpan ja vahvistaa käsiäni, mutta pääasiassa urheilen siten, että minä lepään lepään ja lepään. Mutta sehän on ihan hyvä − Lihashan kasvaa levossa?

Kauhulla olen nähnyt, kokenut, katsellut, kuinka elinpiirini supistuu päivä päivältä sitä mukaa, kun mahdollisuudet kävelymatkan pituuteen pienenevät. Enää en jaksa kävellä kirjastolle, en kauppaan, en ystävän luokse. Näen valojen sammuvan käytävän päästä lyhentäen mahdollista maailmaani, ja pimeyden lähestyvän minua kuin Matrix-elokuvassa ikään.

Raskauden aiheuttamat kehollisuuden negatiiviset vaikutukset eivät lopu kehon liikkeisiin, vaan osuvat myös kehonkuvaani. Alussa minun oli hyvin vaikea ymmärtää, miksen saanut säilyttää hoikkaa vartaloani sekä saada vauvaa. Se oli kova pala. Tahdoin niin kovasti aina olla sporttinen, laiha ja lihaksikas, mutta nyt suuremman unelman tieltä, minun piti hyväksyä vatsalihasten häipyminen näkyvistä ja pömpöttävä maha. Raskasta se oli.

Juuri näin. Näemme maailmassa sen mitä siitä ajattelemme. Ja näin käy, kun katsoo maailmaa vähäisen tai estyneen kehollisuuden näkökulmasta. Kauhukuviin keskittyessäni ja liikunnan vähenemistä murehtiessani en ollenkaan huomannut, kuinka paljon terveemmin liikuinkaan päivän aikana. Kuinka todella vasta raskausaikana kehollistuin. Olin hämääntynyt katsomaan liikuntaa raskaina urheilusuorituksina ja unohtanut aina läsnä olevan kehollisuuden. Olin unohtanut oman jakoni huomattuun ja huomaamattomaan liikuntaan. Olin huomaamattani epähuomioinut huomaamattoman liikunnan. Raskaus ei ole vähentänyt kehollisuuttani tai tehnyt minusta vähemmän liikkuvaa. Raskaus päinvastoin on saanut minut liikkumaan läpi päivän, vähän kerrallaan, kehoani kunnioittaen. Se on saanut minut pitämään huolta kehostani. Se on kehollistanut minut kokopäiväisesti.

Hyvin nopeasti mahan jatkaessa kasvamistaan ja ymmärtäessäni, että vatsalihakset eivät poistu vaan vaihtuvat vauvan saamiseen, pääsin pois sportti-kuplasta, ja aloin nähdä kehoni äiti-kuplan kautta. Se on lempeä kupla, jonne toivotan jokaisen tervetulleeksi. Täällä terve rasvakerros kertoo, että henkilö pitää huolta itsestään sekä jälkeläisestään. Täällä kovaa treenaaminen on vaihtunut jokahetkiseen kehosta huolen pitämiseen.

Minä syön, pissin ja lepään kuten kehoni tarvitsee. Minulla ei todellakaan ole sen tärkeämpää tekemistä, kuin pitää huolta itsestäni ja jälkeläisestäni. Olen myös tyytyväisempi kehoni ulkomuotoon, kuin olen koskaan ollut. Ensimmäistä kertaa elämässä kehollani on jokin tärkeä tarkoitus, ja saan ilokseni näyttää sen kaikille pullealla mahallani.

Aiemmin ajattelin, että vatsalihasten tulee näkyä. Miksi? Miksi niiden tulisi näkyä? Mahani pullottaa pinkeänä pallona, se liikahtelee omia aikojaan ja pakottaa lyllertämään jääkaapille tai vessaan monta monta monta kertaa päivässä. Minun kehoni ei ole koskaan ollut näin ihana.

Raskaus on saanut minut liikkumaan pitkin päivää. Nousen usein ylös, ettei selkään satu, ja istuessa istun hyvässä asennossa. Teen kehoa hellästi vahvistavaa ja huoltavaa mammajumppaa, että keho kestäisi viimeiset kuukaudet ja rutistukset, ja jotta uuden ihmisen peruskunto kehittyisi jo nyt. Aloitan aamuni herättelemällä jäykistyneen selän, ja pyörittelen sitä ja harteita pitkin päivää pysyäkseni mammakunnossa koko ajan. Aiemmin saatoin upota tietokoneen ääreen useiksi tunneiksi. Nykyisin huomaan tarpeen liikuskella, enkä jämähdä kehottomuuden illuusioon.

Syön myös terveemmin. Mahaan mahtuu kerralla vähemmän, joten jälkiruoat ovat liki historiaa. Sitten kun taas tunnin, puolentoista jälkeen on syötävä jotain pientä, otan mieluummin jotain terveellistä kuin ravinteiltaan tyhjiä annoksia mahaa täyttämään. Syön pieniä annoksia iloiten, sillä kohtahan pääsen taas syömään jotain terveellistä, ravitsevaa ja herkullista, kuten porkkanaa tai ruisleipää.

Kehoni on muuttunut paljon, ja viimeisten kahden ja puolen kuukauden aikana se tulee vielä muuttumaan paljon. Puhumattakaan siitä, miten se muuttuu taas takaisin synnytyksen jälkeen, eikä koskaan samanlaiseksi. Odotan jännityksellä ja ilolla, mihin kaikkeen tämä keho vielä venyy, ja miltä se tulee näyttämään kuukauden, toisen, kolmannen päästä.

Kun raskausaika ja synnytyksestä toipumisaika ovat ohi, haluan taas kävellä kauas, ja juosta. Ja leikkiä leikkipuistoissa ja pelata palloa. Voin alkaa kehittymään samaa tahtia pienen apinani kanssa, leikkiä ja juosta, ja opettaa hänet rakastamaan palloja. Haluan ja voin antaa hänelle mahdollisimman hyvät lähtökohdat keholliseen elämään.