Kehollisuuden mahdollisuus

Kehollisuuden mahdollisuus

Aiemman kirjoitukseni omistin liikunnan teoreettiselle kahtiajaolle. Tässä kirjoituksessa pureudun kahtiajaon näkymättömämpään osaan, kehollisuuteen. Näkemykseni mukaan kehollisuuden mahdollisuus arjessa on kiinni niin opetelluissa käytössäännöissä kuin fyysisesti rakennetussa ympäristössä. Nämä määrittävät, kuinka voimme olla kehollisia olentoja arkemme kiireiden keskellä.

Teoria

Kehollisuus-termillä tarkoitan toisin sanoen fyysisen aktiivisuuden toteutumista arjessamme. Puhun kuitenkin mieluummin kehosta kuin fyysisestä aktiivisuudesta, sillä keho on se, mistä olemme tosiasiallisesti kiinnostuneita. Keho olen minä. Kehoon varastoituvat niin fyysinen kuin psyykkinenkin hyvinvointi, ja kehon kautta minä voin joko toteuttaa tai olla toteuttamatta liikehdintää, mikä taas sitten palautuu kehon ominaisuuksiksi, minuksi, ihmiseksi, josta olemme kiinnostuneita. Siksi puhun kehosta, en liikunnasta.

Viime vuosina minulle on tullut erityisen tärkeäksi katsoa kehollisuuden esteitä, joista äärimmilleen vietynä puhutaan jopa liikkumattomuutena. Luin itseni vuonna 2012 personal traineriksi sillä ajatuksella, että haluan tuottaa ihmisille onnellisuutta. Minun keinoni tuottaa onnellisuutta oli liikunnan lisääminen yksilöiden elämään − Olinhan itsekin saanut liikunnasta elämääni niin paljon onnea, jopa löytänyt sulhasen sen myötä.

En kuitenkaan ehtinyt toteuttaa missiotani personal trainerina kauaa, kun jouduin jo toteamaan juosseeni päin betoniseinää. Halusin liikuttaa ihmisiä ja sainkin asiakkaat aina hetkeksi innostumaan liikunnasta. Pystyin näkemään liikunnan riemun heidän kasvoillaan treenatessani heitä. Jostain syystä liikunta ei kuitenkaan jäänyt pysyväksi osaksi heidän elämäänsä, vaan toteutui lähinnä vain minun läsnä ollessani. En voinut syyttää tästä asiakkaita itsejään, sillä näin, miten syy liikunnan toteuttamattomuuteen ei sijainnut heissä itsessään, laiskuudessa tai välinpitämättömyydessä, vaan syyt olivat aina ulkopuolisia. Ne kumpusivat treenaajien ympäristöstä. Tein samalla pro gradua, jonka teoreettinen pohja auttoi ymmärtämään liikkumattomien tilannetta.

Yhteiskuntatieteilijänä minusta on väärin kysyä: ”Miten saa yksilöt liikkumaan?” Pikemminkin kysymys kuuluu: ”Miten mahdollistaa mielekäs liikunta kaikille”, ja tästä vieläkin tarkempi kysymys on: ”Miten poistaa liikkumisen esteet yhteiskunnasta”. Tästä on kyse, kun puhun kehollisuuden mahdollistumisesta. Kukaan ihminen ei nimittäin ole tarkoituksella liikkumatta. Joka ikinen liikkuu, jos vain saa siihen mahdollisuuden. Liikunta omien kykyjen rajoissa toteutettuna tuottaa ainoastaan pitkälle kantavaa mielihyvää. Kuka kieltäytyisi mielihyvästä? Tämän vuoksi haluan selvittää kehollisuuden mahdollistumisen esteet ja purkaa ne yksi kerrallaan. Missiokseni muodostui liikuttaa ihmisiä siten, etteivät he koskaan edes huomaa että heitä liikutettiin.

Olen pohtinut esteiden monitasoisuutta. Esteitä löytyy niin fyysisestä ympäristöstämme kuin ajatusmalleistamme. Esimerkiksi yksi on tehnyt itsensä niin kiireelliseksi istumatyössään, ettei uskalla olla ajamatta autolla töihin ja istumatta joka hetkeä ruudun äärellä. Tällöin syyt ovat yhteiskunnan luomissa työpainotteisissa arvomalleissa, mutta kenties kyseinen henkilö myös asuu neljän kilometrin päässä työpaikalta, eikä yhdistetyn arvo-matka-syyn vuoksi näe mahdolliseksi kävellä töihin. Työarvot eivät ole ainoat, jotka estävät ajan käyttöä hyötyliikuntaan, sillä henkilö saattaa arvostaa myös perhe-aikaa niin, ettei halua käyttää aikaa työmatkakävelyyn, jos sen voi laittaa lasten kanssa olemiseen. Nämä vain muutamina esimerkkeinä kehollisuuden esteistä. Kehollisuus on tietenkin paljon muutakin kuin esteitä, eikä vain esteisiin tuijottaminen tuo hedelmällisintä lähtökohtaa kehollisuuden tai edes sen esteiden tarkasteluun.

Kehollisuudesta puhuessamme puhumme itsellemme näkymättömistä rutiineista, jotka ovat muotoutuneet lapsuudesta asti yhteiskunnan rakenteiden, primääriperheen arvojen, ja mahdollisuuksien tarjoutumisen kautta. Pasi Kosken liikuntasuhdetta koskeva tuotanto tuo esiin sen, kuinka liikunnan sosiaalinen maailma tulee meille tutuksi vain jos meillä on joku, kuten ukki, äiti, kaveri tai opettaja, joka sen meille tutustuttaa. Marketta Kytän käsite tarjouma kertoo saman huomauttaessaan, kuinka ympäristössämme tarjoutuu meille erilaisia mahdollisuuksia riippuen siitä, mitä olemme oppineet havainnoimaan ympäristöstä. Siis jos kukaan ei ole osoittanut minulle, että järvessä saa uida, minä en todennäköisesti järveen menekään uimaan. Mitä meille mahdollistuu yhteiskunnassa, on vain se, mitä olemme siellä oppineet näkemään, mitä meille on opetettu nähdä, mitä meidän annetaan nähdä.

Toteutus

Tällä hetkellä kirjoitan kehollisuuden toteutuksesta vain omasta näkökulmastani, sillä muuta tietoa minulla ei tästä vielä ole. Toivon, että tulevaisuudessa voin tehdä tämän kirjoituksen uudestaan laajan tutkimustiedon avulla. Siihen asti omat kokemukseni ja havaintoni ovat ne, joista kirjoitan.

Olen usein huolissani omasta kehollisuudestani, vaikka tarkemmin katsottuna asiani ovat kehoni kannalta hyvin. Herään aamulla aamuvirutteluun. Hampaat pesen yhdellä jalalla tasapainotellen, ja kävellen saan viedä esikoululaisen päiväkotiin ja jatkaa siitä kävelyä yliopistolle, minne jään lukemaan. Sitten seuraa liikaa istumista kirjojen ja tietokoneen äärellä, mitä koitan tauottaa hartiajumpin ja pienin kävelyin. Useinkaan en tee tauotusta tarpeeksi. Kahdeltatoista haen tytön esikoulusta, ja ilta menee liian usein vain istumiseen ja makaamiseen, sillä en tohdi rasittaa kehoa vaan annan sen liki 700grammaisen pienen salakuuntelijan käytettäväksi. Koiralenkit, iltakävely tai muu kevyt urheilu jäävät liian usein toteuttamatta. Kaupassa käymme autolla suurperheenkokoisten ostosten varjolla ja tottumuksen voimalla.

Olen harrastanut liikuntaa pienen ikäni, minkä tähden venyttely ja tasapaino-harjoittelu tulevat helposti osaksi arkeani. Liikuntaharrastus on näyttänyt kehollistumisen tapoja ja paikkoja, siis luonut mahdollisuuden huomata kehollinen tarjouma omassa ympäristössä. Esimerkiksi harjan varren näen käyvän keppijumppaan, ja olohuoneen maton venyttelyyn.

Osa minun kehollisuuttani on myös tukea tarjoumien asettelua läheisteni, ja etenkin avolapsieni, ajatusrakenteisiin. Kävimme pienimmän kanssa laskemassa pulkalla kävelyretken jokaisessa mäessä, millä tahdoin osoittaa hänelle parkourinkin välittämää ideaa siitä, että pulkalla voi laskea muuallakin, kuin ”pulkkamäki”-kyltin vieressä.

Nyky-yhteiskunnassa kehollisuuden toteuttamiseen tuntuu tarvitsevan harrastemieltä. Kun meillä on mahdollisuus olla käyttämättä kehoa, on kehon käyttö aina tietynasteisen päätöksen takana. Joskus luvan kysymisenkin takana. Arjen keskellä huomasin kerran miehen kantavan ilmoitustauluja kirjaston päädystä toiseen, ja kysyttäessä sain luvan kantaa niitä hänen kanssaan. Kerran pääsin kantamaan halkoja peräkärrystä kellarin ikkunasta sisään, kun odottaessani lapsen harrastuksen loppumista ulkona, huomasin viereisen talon herran tekevän tuota hauskaa kehollista tehtävää.

Sain elää viime kesänä mökillä, missä matka pissalle oli jo pieni lenkki, ja puiden halkominen elvytti kehoni uuteen voimaan. Ei ole kuitenkaan paluuta mökkimaailmaan, enkä taaksepäin halua mennäkään. Haluan mennä eteenpäin ja ohi suoritus-yhteiskunnasta, joka keskittää lasten harrastukset haaveena monta mestaria, ja poistaa lähikoulut huonoin perusteluin.

Nykyihminen tarvitsee avoimuutta ja uskallusta kehollistumisen kanssa. Vaikka kehotankin yksilöitä harrastamaan liikuntaa ja keksimään kehollisuuden paikkoja, en vieläkään katso yksilön olevan vastuussa kehollisuudestaan. Siihen vaikuttaa koko kulttuurimme arvorakenteet, sekä yhteiskuntamme fyysiset rakenteet. Näihin harva yksilö voi vaikuttaa, mutta aina tietenkin kannattaa yrittää. Pulkkamäkimatkan lisäksi olen pieninä tekoina kirjoittanut lähikoulujen säilymisen puolesta, ja ehdottanut kirjaston kahvioon seisomapöytiä. Tämä kirjoitus on tietenkin yksi yritys auttaa muita kehollistumaan.

Arvostakaa kehojanne. Niistä huolehtiminen on jätetty omalle vastuullemme, minkä lisäksi sitä häiritään heikentämällä mahdollisuuksiamme. Uusimpana esteenä meiltä viedään kaikki lähi-alkuiset paikat, joihin voisimme huomaamattamme kävellä, kuten lähikouluun tai koulun saliin lähiharrastukseen.

Onhan meillä onneksi aina liikunnan harrastaminen? Kaukana ja suurine kuluineen?

Booking.com