Sosiologi työttömänä

Sosiologi työttömänä

Olen ollut työttömänä työnhakijana viimeiset kolme kuukautta. Tänä aikana moni on toivonut minun löytävät töitä. Edellä olevat kaksi lausetta tuntuvat todennäköisesti jokaisen lukijan mielestä järkeenkäyviltä ilmauksilta. Onhan taloustilanne nyt, mitä on, ja tietenkin toivomme aikuisen ihmisen löytävän töitä. Mutta minullapa oli kolme kuukautta aikaa miettiä omaa työtöntä olotilaani, ja mitä nuo sanat todella tarkoittavat.

Ensin aloin vihaamaan työnantajia. Hain omaa koulutustani vastaaviin työtehtäviin, mutten omannut tarpeeksi työkokemusta. Hain jatkokoulutuspaikkoihin ja tutkijantehtäviin, mutta rahoitusta ei ollut enää jaolla minulle. Sain lyhyitä kylmiä, pitkiä lämpimiä eitä. Eivätkä nuo eit tuntuneet kohdistuvan työnhakuuni, vaan suoraan minuun. Mustat kuukaudet toitottivat epäkelpoisuuttani, ja yhteiskuntatieteilijänä aloin yhä selvemmin nähdä, kuinka turha olen yhteiskunnalle. En kelpaa. Kukaan ei halua minua mukaan. Minut jätetään yksin.

Sitten aloin vihata työntekijöitä. Miksi heillä oli työpaikat ja minulla ei? Miksi olin syntynyt vasta 1990-luvulla enkä aiemmin, että olisin ehtinyt saada rahoitusta yliopistoilta? Miksi toiset olivat onneaan ansaitsemattomia Hanhia, jotka olivat ehtineet päästä työkierteeseen? Jos joku todettaisi työttömyyden ansaitsevaksi ja irtisanottaisi, ehkä minä saisin työpaikan. Tämäkin katkera ajatus koki tömähdyksen mutavelliin, kun suurista irtisanomisista uutisoitiin, eikä kukaan siltikään ottanut minua töihin.

Aloin olla sängyn-oma-jäätelöleuka-Netflix-kun-vain-omistaisinkin -valmis, iso kasa öljynväristä turhuutta, enkä pitkään aikaan voinut uskoa todeksi lähipiirini sanomaa: ”olet tärkeä, olet raskaana, sinulla on ihana perhe, et ole turha”. Minut oli jo onnistuttu koulimaan suoritusyhteiskunnan rahavastuuta kantavaksi kansalaiseksi. Jos en suorita ja tee rahaa, mitä hyötyä minusta on? En ole ainoastaan turha, vaan jopa haitaksi yhteiskunnalle, kun kunnialliset työntekijät joutuvat maksamaan elatukseni.

Sitten tapahtui jotain. Olin kai kävellyt lumisella metsäreitillä ja itkenyt tarpeeksi, tai ehkä kaiken tämän itsevihan ja muiden vihan polttaessa kaiken loppuun, minuun iski mielen tylsyys, josta luovuus kumpuaa, sillä yhtäkkiä löysin itseni tutkimasta työttömyyttä sosiologina. Hengitin jälleen raikasta ilmaa, kun tunsin toteuttavani tutkintoani vastaavaa tehtävää, joskin edelleen yksin ja palkattomana.

Työnsosiologisten kirjoitusten selailu, kolmen kuukauden itsetutkiskelu työttömänä, jatkuva työnhakeminen ja läheisten kanssa asiasta puhuminen, saivat minut ymmärtämään työttömyyttä ja töitä uudella tavalla. Haluan jakaa oivallukseni ”työstä” tässä.

Ensinnäkään, en ole ollut kolmen kuukauden aikana työttömänä hetkeäkään. Olen ollut palkattomana ja työpaikattomana, mutta töitä olen tehnyt joka ikinen päivä. Olen tullut yliopistolle lukemaan ja kirjoittamaan, tutustumaan jos milloin mihinkin uuteen asiaan, ja jatkanut näin itseni kouluttamista eteenpäin, tutkinut ja teoretisoinut, mihin minut on koulutettukin. Puhumattakaan kotitöiden teosta.

Työnhaku ei myöskään ole itsestään tapahtuva asia, vaan kokopäiväistä työtä etsimisen, valmistautumisen, yhteydenoton ja tuskaisen odottamisen merkeissä. Harhaa on myös se, että puhuisimme töistä missään vaiheessa puhuessamme työttömyydestä. Koko ajan työttömyydestä puhuttaessa puhutaan oikeasti vain rahasta, ja rahan vääränlaisesta jaosta.

TE-toimiston nainen soitti minulle ja kysyi, kuinka työnhaku sujuu. Kerroin iloisena, että olen saanut blogi-kirjoittajan paikan. Hän sanoi, että mikäli siitä ei saa palkkaa, se ei haittaa työnhakua. Tämä oli ainoa asia, mitä hänellä oli siitä sanottavana. Häntä ei kiinnostanut siis työntekoni, vaan palkkapussin metsästys. Työ on jotain, mistä saa rahaa. Työnhakijana olen hakenut rahan-ansainta-paikkaa, ja toivottaessaan töitä minulle ihmiset toivovat, että tekisin rahaa.

Onkin mielenkiintoista, ettei työ näytä koskaan olevan pahaa, sillä sehän on rahan tekemistä, mikä on ihmisen tärkein velvollisuus nyky-yhteiskunnassa. Puhelinmyyjä, joka myy vanhukselle nettitikun, jota vanhus ei tarvitse, on työntekijä, rahantekijä, ja hyvä ihminen, koska tekee oman osuutensa yhteiskunnan velvoittamasta rahantekopakosta. Ei ole olemassa huonoa työtä, koska työ on aina hyvästä. Ihminenhän tekee silloin rahaa.

Tulkitsin työttömyydestä kokemani pahan olon johtuvan ihmistä pahoinpitelevästä suoritusyhteiskunnastamme, jossa ihminen saa määrittää arvonsa lähinnä vain työnteon eli palkan kautta, mutta myös yhteiskunnassa kahdesta yhtä aikaa elävästä toisilleen täysin vastakkaisesta harhakuvitelmasta. Ensimmäinen harhakuvitelma on se, että taloudellinen tilanne nyt vain on tämä, joten kaikille ei riitä töitä. Toinen harhakuvitelma, ja täysin edellisen sanoman hylkäävä, mutta silti yhtä aikaa sen kanssa elävä, on se, että jokainen on itse vastuussa omasta työnhaustaan, ja saa kyllä töitä, jos vain viitsii sitä vastaanottaa. Siis yhtä aikaa minä en saa työtä (lue: tunnustettua työpaikkaa ja palkkaa), koska taloustilanne on mitä on, mutta silti se on täysin oma vikani.

Olen myös pohtinut näkemystä siitä, kuinka työttömät lannistetaan TE-toimiston näennäisellä avulla, ja lahjotaan hiljaisiksi lampaiksi työntekijöiden rahoilla. Työttömälle uskotellaan, että hän on itse vastuussa häpeällisestä tilastaan, ja tämän lisäksi annetaan korruptio-rahaa, jotta työttömillä ei olisi syytä lähteä kapinoimaan.

Samaan aikaan puhutaan säästöistä, lamasta, velasta, termeistä, jotka ovat rahan synonyymeja, ja joita minä en ymmärrä ollenkaan, mutta luulen niillä vain pissittävän meitä silmään. Niin kauan, kun joku saa 70 000€ eläkettä, joku saa 8000€ palkkaa kuukaudessa ja kehtaa valittaa siitä, ja toiset kituuttavat toimeentulotuilla, joita haaveillaan leikattavan, minä en usko että meillä on muita kuin inhimillisiä syitä minunkaan työttömyyteeni. Ei nimittäin ole talous-olentoa, joka tekisi päätöksiä ihmisten puolesta, on vain ihmisiä. Jokainen päätös tehdään inhimillisesti, koska on vain kasa ihmisiä ja niille keksittyjä nimityksiä, kuten työttömät tai eduskunta. Oikeasti on vain ihmisiä. Yksikään auto ei aja ihmisen yli − Sen tekee aina toinen ihminen.

On hienoja titteleitä, komissioita, papereita, puolueita ja yhteiskunta kuntineen. Silti jokaisen hienon termin takana on vain ihmisiä, ihminen. Valtio ei tee päätöstä budjetti-esityksen näyttämästä pakosta, vaan aina ihminen päättää asiasta ihmisten määräämien arvojen mukaan. Siksi yksi ihminenkin on jo yhteiskunnan vaikuttaja, itse yhteiskunta.

Minä ilmennän yhteiskunnan mahdollistamaa elämää. Minä olen yhteiskunta.